Kappale 14. Voimankäyttö ja kollektiivinen turvallisuus
Esseen aihe käsittelee kappaletta neljätoista voimankäyttöä ja kollektiivista turvallisuutta. Teoksessa International law Gleider Hernandez tarkastelee, miten Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja pyrkii rajoittamaan valtion mahdollisuuksia turvautua voimaan ja millä edellytyksillä voimankäyttö on hyväksytty kansainvälisesti. Tavoitteena on saada lukija ymmärtämään, mitkä ovat nämä keskeiset edellytykset ja kiellot. Luvussa korostuu erityisesti peruskirjan 2(4) artiklan yleinen kielto sekä humanitaarisen intervention ja "Responsibility to Protect" -periaatteen tuomat uudet haasteet kansainvälisessä oikeudessa, samoin kuin kollektiivisen turvallisuuden järjestelmän roolia ja rajoitteita. Tässä esseessä tulen antamaan tapauskohtaisia tapauksia ja tekstin luettuasi pääset tekemään tehtävän.
Sota oli yleisesti hyväksytty kansainvälisen politiikan väline 1900-luvulle saakka, mikä mahdollisti interventiot ja ja muut pakkokeinot sekä laillisen aluevalloituksen. Vuoden 1919 kansanliiton peruskirja merkitsi muutosta lain ja voiman välisessä suhteessa. Tästä ajasta lähtien peruskirjan artikla 10 velvoitti kansainliiton jäseniä kunnioittamaan ja säilyttämään kaikkien jäsentensä alueellisen koskemattomuuden ja olemassa olevan itsenäisyyden. Valtiot saivat turvautua sotaan kuitenkin viime käteisenä keinona, sekä muutoksena jäsenten piti hakea välimiesmenettelyä, oikeudellista sovintoa tai kansainliiton neuvoston osallistumista. Tämän jälkeen odotettava kolme kuukautta välimiesoikeuden päätöstä, tuomion tai neuvoston raporttia ennen kuin sota voitiin julistaa (Artikla 12). Peruskirjan artiklan velvoite oli tarkoituksena lieventää poliittisia jännitteitä. Kollektiivisen turvallisuuden alkeellinen järjestelmä (joka toimi edeltäjänä myöhemmälle YK:n peruskirja järjestelmälle) samalla peruskirjan 15-17 artiklassa valtuutti neuvoston puuttumaan kiistoihin, koordinoimaan vastauksia aggressiiviseen voimankäyttöön, tekemään tutkimuksia riitojen taustoista ja antamaan suosituksia jäsenvaltioille.
Vuoden 1928 Kellogg-Briand-sopimus, joka oli nimetty sen hyväksymistä johtaneiden yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten edustajien mukaan, kieltää kansainvälisessä oikeudessa sodan politiikan välineenä. Se ei kuitenkaan loppupeleissä estänyt väkivaltaa, mutta säilytti kuitenkin merkityksensä toisen maailmansodan jälkeen sekä "rauhan rikosten" (crimes against peace) osalta. Kellogg–Briandin sopimuksessa kehitetty voimankäytön kielto tuli osaksi YK:n peruskirjan yhtä keskeisimmistä määräyksistä, artiklaa 2(4).
Peruskirjan voimankäytön kielto on keskeinen osa kansainvälistä oikeutta. Se sisältää periaatteet yksipuolisen voimankäytön kiellosta 2(4) artikla sekä valtioiden luonnollisen oikeuden turvautua voimaan itsepuolustuksena 51 artikla. Peruskirjan VII luvun perusteella perustettu turvallisuusneuvoston ympärille rakentuva kollektiivisen turvallisuuden järjestelmä, jonka tehtävänä on ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta.
2(4) artikla, jokaisen jäsenen on pidättäydyttävä kansainvälisissä suhteissa voimankäytön uhkaamisesta tai käytöstä minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista itsenäisyyttä vastaan tai muulla tavalla, joka on YK:n periaatteiden kanssa ristiriidassa. 2(4) artiklan edellyttämät päämäärät löytyvät peruskirjan johdanto-osasta kohdasta "pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta".
Aluksi oli epäselvää, oliko artikla 2(4) tavanomaisen oikeuden kodifiointia vai perustavanlaatuinen muutos oikeudellisessa kehyksessä. Sitä pidetään nykyisin tapaoikeuden periaatteena, joka sitoo kaikkia valtioita.
Hyökkäyssotien kielto meinaa, että valtiolla on velvollisuus olla aloittamatta hyökkäyssota, kielto uhkailla tai käyttää voimaa olemassa olevien kansalaisten rajojen muuttamiseksi sekä pidättäytyä voimakeinoihin perustuvista vastatoimista. Valtioiden tulee olla käyttämättä voimaa tavalla, joka veisi kansoilta niiden oikeuden itsemääräämiseen. Lisäksi valtioille on asetettu kielto järjestää, yllyttää, tukea tai muuten osallistua toisen valtion sisäisiin levottomuuksiin tai terrorismiin.
Voimankäytöllä kansainvälisissä suhteissa viitataan valtioiden väliseen voimankäyttöön. Voimankäyttö voi olla suoraa tai epäsuoraa (esimerkiksi välitysjoukkojen, epäsäännöllisten asejoukkojen tai palkkasotureiden kautta toista valtiota vastaan). Nicaragua-tapauksessa ICJ totesi, että useat Yhdysvaltojen toimet muodostivat voimankäyttöön rinnastettavia ja siten oikeudenvastaisia tekoja. Tällaisia olivat muun muassa Nicaraguan aluevesiin asetetut merimiinat, iskut maan satamiin ja muihin kohteisiin sekä Yhdysvaltojen suorittama contrien eli hallitusta vastustavien aseellisten ryhmien toiminnan ohjaaminen ja valvonta.
Voimankäyttöön ei lueta sanktiota, kauppasaartoja ja vastaavanlaiset taloudelliset pakotteiden muodot. Yleiskokous on kuitenkin kyseenalaistanut laillisuutta ystävyyssuhteita koskevassa julistuksessa (Friendly Relations -päätöslauselmassa). Sekä viime aikoina on esitetty vaatimuksia kyberoperaatioihin, jotka ovat vaikutuksiltaan ja mittakaavaltaan verrattavissa voiman käyttöön, joka tulisi lukea voiman käytöksi.
Artikla 2(4) kieltää varsinaisen voimankäytön mukana, myös voimankäytön uhkaamisen. Uhkauksen käsitystä kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) käsitteli ydinaseiden neuvoa-antavassa käsittelyssä (Nuclear Weapons) uhkauksen tai käytön laajuudesta, jossa totesi, ettei ydinaseiden hallussapito ole uhka, mutta totesi, että ydinasepelotteen politiikka toimi uskottavan mahdollisuuden perusteella, turvautua ydinaseisiin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Uhkaaminen meinaa ilmoitettuun aikomukseen voiman käyttämisestä tietyssä tapauksissa. Artiklassa 2(4) sisältämä kielto käyttää voimaa "minkä tahansa valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan" on herättänyt paljon keskustelua kylmän sodan aikana.
YK:n peruskirjan artikla 51 on artiklaan 2(4) liittyvä poikkeus, jonka mukaan valtio saa käyttää voimaa yksipuolisesti puolustaakseen itseään eli "Mikään tässä peruskirjassa ei heikennä Yhdistyneiden kansakuntien jäsenen luontaista oikeutta yksilölliseen tai kollektiiviseen itsepuolustukseen, jos aseellinen hyökkäys kohdistuu siihen, ennen kuin turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Jäsenten tämän itsepuolustusoikeuden nojalla toteuttamista toimista on välittömästi ilmoitettava turvallisuusneuvostolle, eikä näiden toimien tule millään tavoin vaikuttaa turvallisuusneuvoston valtuuksiin ja vastuuseen ryhtyä milloin tahansa sellaisiin toimiin kuin se katsoo tarpeellisiksi kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi". Itsepuolustus on sallittu, mutta ehtojen on täytyttävä, ehtoja on täyttänyt Caroline-tapaus Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen välillä vuonna 1837 liittyen Caroline-nimisen amerikkalaisen purjelaivan tuhoamiseen. Britannia perusteli tekoa itsepuolustuksena. Yhdysvaltain ulkoministeri totesi, että itsepuolustus on sallittua vain tapauksissa, joissa "itsepuolustuksen välttämättömyys on välitön, musertava, eikä jätä valinnanvaraa keinoissa eikä hetkeäkään harkinnalle".
Itsepuolustus on rajattu tarpeellisiin (necessity) ja oikeasuhteisiin (proportionality) toimiin. Tarpeellisuus ymmärretään, kun puolustavalla valtiolla ei ole muita keinoja pysäyttää aseellista hyökkäystä, kuin turvautua aseelliseen voimaan. Oikeasuhteisuhteisuutta on vaikeampi arvioida, sillä ettei sitä arvioida suhteessa alkuperäiseen aseelliseen hyökkäykseen. Oikeasuhteisuutta tarkastellaan siltä näkökulmasta, mikä on tarpeen aseellisen hyökkäyksen pysäyttämiseksi tai torjumiseksi ja alueen takaisin valtaamiseksi.
Aseellinen hyökkäys on YK:n peruskirjassa perusteltu perinteisesti, jossa yhden valtion asevoimin tunkeutuvat toisen valtion alueelle maitse, meritse tai ilmateitse. Nykyään aseellisesta hyökkäyksestä laajempi tulkinta. Ei vaadita enää alueen valloitusta, vaan esim. ohjus- ja miinaiskujen tähtääminen sotalaivastoon voidaan katsoa aseelliseksi hyökkäykseksi. Peruskirjan 51 artikla toteaa, itsepuolustukseen voidaan vedota vain vastauksena aseelliseen hyökkäykseen. Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) on korostanut, että on löydettävä ero vakavien (jotka muodostavat aseellisen hyökkäyksen) ja vähemmän vakavien voimankäytön muotojen välille (esim. kuuluvat rajaselkkausten kaltaiset tilanteet).
Useimmiten sotilaallisten hyökkäysten takana on ollut kyseessä valtio. Viime aikoina on herännyt keskustelua siitä, voiko itsepuolustuksen mahdollisuutta hyödyntää mikäli aseellisen hyökkäyksen takana olleet valtiolliset toimijat, kuten terrorijärjestöt. Turvallisuusneuvosto oli todennut tämän päätöslauselmissaan 1368 ja 1373 (vuodelta 2001) 9/11-iskujen jälkeen. Iskut todettiin hyökkäykseksi ja uhaksi kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta vastaan, sekä neuvosto vahvisti yhdysvaltojen itsepuolustus oikeuden, mikä oli ensimmäinen epäsuora tunnustus siihen, että aseellisen hyökkäyksen käsite voisi ulottua valtiolliseen toimijaan ilman valtion osallistumista.
Unwilling or unable -doktriini. Doktriini on eräänlainen itsepuolustus ei-valtiollisia toimijoita vastaan. Sen mukaan valtio, joka ei estä alueen käyttämistä hyökkäyksiin, koska se on unwilling (haluton) tai unable (kyvytön), katsotaan avustavan näitä tekoja. Doktriini on hyväksytty muilla kansainvälisen oikeuden aloilla, jotkut valtiot ovat katsoneet olevansa oikeutettuja käyttämään voimaa ei-valtiollisia toimijoita vastaan, tämä on kuitenkin oikeudellisesti epäselvää ja tähän suhtauduttu kiistanalaisesti. Näin ollen voimankäyttö ei-valtiollisia toimijoita vastaan on teoriassa mahdollista, mutta käytännössä vaikeaa.
YK:n peruskirjan 51 artikla sisällytettiin vuonna 1945 nimenomaisesti vastauksena Latinalaisen Amerikan valtioiden toiveeseen säilyttää alueellinen autonomia. Artikla sallii kollektiivisen itsepuolustuksen. Tämä edellyttää kuitenkin hyökkäyksen kohteeksi joutuneen valtion nimenomaista suostumusta, jotta voidaan varmistaa, että avuntarve on todellinen. Aseellisen hyökkäyksen uhrin on vahvistettava, että se pitää itseään aseellisen hyökkäyksen uhrina ja sen on annettava selkeä suostumus kollektiiviseen itsepuolustukseen.
Keskustelua käydään edelleen siitä, kuuluuko itsepuolustusoikeuteen myös mahdollisuus ryhtyä ennaltaehkäiseviintoimiin, joiden tavoitteena on estää uhkaava aseellinen hyökkäys jo ennen sen toteutumista. Useammat tutkijat suhtautuu tähän torjuvasti. He katsovat, että se on ristiriidassa YK:n peruskirjan 51 artiklan kanssa, koska artiklan mukaan itsepuolustukseen voidaan vedota vasta sen jälkeen, kun aseellinen hyökkäys on jo tapahtunut. Lisäksi he korostavat, että peruskirjan tarkoituksena on rajoittaa valtioiden oikeutta käyttää voimaa, mikä osaltaan tukee ennaltaehkäisevän itsepuolustuksen poissulkemista. ICJ on Armed Activities in the Congo -tuomiossaan epäsuorasti sulkenut ennaltaehkäisevän itsepuolustuksen 51 artiklan soveltamisesta toteamalla, että
"Peruskirjan 51 artikla voi oikeuttaa voimankäytön itsepuolustuksena vain siinä tarkoin määritellyissä rajoissa. Se ei salli valtion käyttää voimaa suojellakseen subjektiivisia turvallisuusetuja näiden rajojen ulkopuolella. Huolestuneen valtion käytettävissä on muita keinoja, erityisesti turvautuminen turvallisuusneuvostoon.".
Jotkut asiantuntijat kuitenkin katsovat, että tapaoikeuteen perustuva itsepuolustusoikeus voi oikeuttaa rajattuihin ennakoiviin toimiin silloin, kun aseellisen hyökkäyksen uhka on selvästi ja välittömästi lähellä. Tätä näkemystä tukee se, että nykyaikainen teknologia mahdollistaa hyökkäysten toteuttamisen hyvin nopeasti.
YK:n pääsihteerin kahdessa eri raportissa tehdään selkeä ero ennakoivan (anticipatory) ja ennaltaehkäisevän (pre-emptive) itsepuolustuksen välillä sen perusteella, kuinka välittömästi uhka on toteutumassa. Raporttien mukaan 51 artikla kattaa itsepuolustuksen tilanteissa, joissa uhka on välitön ja edellyttää nopeaa reagointia. Tilanteissa, joissa uhka ei ole akuutti, ei yksipuolisiin ennaltaehkäiseviin sotilaallisiin toimiin tule ryhtyä, vaan asiassa on käännyttävä turvallisuusneuvoston puoleen.
On edelleen epäselvää, kattaako itsepuolustusoikeus valtion mahdollisuuden käyttää voimaa omien kansalaistensa suojelemiseksi sen rajojen ulkopuolella, ja vaikka useat valtiot ovatkin historiassa vedonneet tähän perusteeseen oikeuttaakseen omia toimiaan, tällaisen voimankäytön laillisuus on yhä kiistanalainen.
Aluksi oli epäselvää kodifioiko artikla 2(4) jo voimassaolevaa tapaoikeutta vai oliko se tunnustanut täysin uuden säännöksen, joka on vahvistanut kiellon, jonka mukaan valtio ei voi yksipuolisesti uhata toista valtiota voimankäytöllä eikä käyttää voimaa sitä vastaan. Nykyisin katsotaan, että voimankäytön kielto on myös tapaoikeuden sääntö.
Kanadan tukema Kansainvälinen interventio- ja suvereniteettikomissio (ICISS) esitti vuonna 2001 Responsibility to Protect -periaatteen (R2P) uudeksi tavaksi jäsentää humanitaarisia periaatteita, jotka olivat aiemmin liittyneet hylättyyn humanitaarisen intervention oppiin. Myöhemmin R2P hyväksyttiin YK:ssa muun muassa vuoden 2005 maailmankokouksen päätelmissä sekä turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 1674, joka käsittelee siviilien suojelua aseellisissa konflikteissa.
R2P-periaate edellyttää, että kansainvälisen yhteisön tulee tarvittaessa tai velvoittaen ryhtyä toimiin silloin, kun vakavia kansainvälisiä rikoksia tapahtuu. Lisäksi sen mukaan valtiot voivat puuttua tilanteisiin, joissa jokin valtio laiminlyö velvollisuutensa suojella omia kansalaisiaan.
R2P-oppi rakentuu kolmelle pilarille. Ensimmäisen pilarin mukaan suvereniteettia pyritään muokkaamaan siten, että valtioille asetetaan vastuu suojella niiden lainkäyttövallan piirissä olevia yksilöitä. Toinen pilari korostaa kyvykkyyden vahvistamista ja kansainvälisen avun tarjoamista aina, kun se on mahdollista. Kolmannen pilarin mukaan poikkeuksellisissa olosuhteissa humanitaariset näkökohdat voivat oikeuttaa voimankäytön.
Keskeinen ero R2P:n ja humanitaarisen intervention välillä on se, että R2P edellyttää kansainvälisen toiminnan toteuttamista turvallisuusneuvoston luvalla YK:n peruskirjan VII luvun nojalla.
YK:n peruskirjassa pyrittiin rajoittamaan valtioiden yksipuolista voimankäyttöä ja rakentamaan järjestelmä kollektiiviselle turvallisuudelle. Peruskirjan 24 artiklan mukaan turvallisuusneuvostolle annettiin pääasiallinen vastuu maailmanrauhan ja kansainvälisen turvallisuuden turvaamisesta.
Peruskirjan VI luvun nojalla turvallisuusneuvosto voi ryhtyä suositusluonteisiin toimiin riitojen rauhanomaisen ratkaisemisen edistämiseksi. Peruskirjan VII luvun nojalla turvallisuusneuvosto on ainoa elin, joka voi valtuuttaa voimankäytön vastauksena kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden uhkiin tai loukkauksiin sekä aggressioteoiksi katsottuihin toimiin. Artiklan 25 mukaisesti VII luvun nojalla tehdyt päätökset ovat kaikkia jäsenvaltioita sitovia.
Ennen kuin turvallisuusneuvosto voi käyttää VII luvun mukaisia pakottavia täytäntöönpanotoimia, sen on ensin 39 artiklan perusteella todettava, että tilanteessa on kyse rauhaa uhkaavasta tekijästä, rauhan rikkomisesta tai hyökkäyksestä. Käytännössä neuvostolla on huomattavan laaja liikkumavara arvioida, täyttyvätkö nämä kriteerit.
'Rauhan uhka' muodostaa 39 artiklan kolmesta kategoriasta kaikkein laajimman. Käsitteen joustava tulkinta antaa turvallisuusneuvostolle mahdollisuuden ryhtyä toimiin jo ennen varsinaisen rauhanrikkomista tai hyökkäyksen tapahtumista, mikä ei kuitenkaan ole herättänyt yksimielistä hyväksyntää. Käytännössä rauhan uhaksi on katsottu hyvin erilaisia tilanteita, kuten valtioiden välinen välitön konfliktin uhka, vakava sisäinen väkivalta, merkittävät ihmisoikeusloukkaukset, terrorismi sekä Afrikan Ebola-epidemia.
Rauhaa katsottu rikotun varsinaisesti neljästi: Etelä-Korean valtaaminen Pohjois-Korean toimesta 1950, Falklandin saarien valtaaminen Argentiinan toimesta 1982, 1980-1988 Iran-Irak -sota sekä 1990 Kuwaitin valtaaminen Irakin toimesta.
Kun 39 artiklassa mukainen tilanne on todettu, turvallisuusneuvosto voi ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin YK:n päämäärien ja periaatteiden mukaisesti, ja sen on samalla noudatettava jus cogens -normeja. Peruskirjan 103 artikla asettaa peruskirjan mukaiset velvoitteet mukaan lukien turvallisuusneuvoston päätöslauselmat etusijalle suhteessa muihin kansainvälisen oikeuden normeihin.
Jos kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen tai palauttaminen ei onnistu ei-pakottavin toimenpitein, peruskirjan 42 artikla antaa turvallisuusneuvostolle toimivallan velvoittaa YK:n jäsenet toteuttamaan laajan valikoiman toimia ilmateitse, meriteitse tai maateiteise, tarpeen mukaan.
Ajan kuluessa turvallisuusneuvosto on kehittänyt 42 artiklan perusteella käyttämiään valtuuksia kollektiivisten pakottavien toimien käyttöön. Vuoteen 1990 mennessä ainoa tapaus, jossa turvallisuusneuvosto oli antanut luvan yhteiseen voimankäyttöön, oli sen vuonna 1950 antama kehotus jäsenvaltioille tukea Etelä-Koreaa Pohjois-Korean toteuttaman aseellisen hyökkäyksen torjunnassa.
Elokuussa toteutettu 1990 Irakin hyökkäys Kuwaitiin, jossa Irak pyrki liittämään Kuwaitin koko alueen itseensä. Kuwaitin kriisin yhteydessä annetun päätöslauselman 678, jossa turvallisuusneuvosto valtuutti jäsenvaltiot toteuttamaan 'kaikki tarvittavat toimet' (all necessary measures) Irakin hyökkäyksen torjumiseksi ja Kuwaitin suvereniteetin palauttamiseksi. Seurauksena ilmaisu "all necessary measures" vakiintui tarkoittamaan turvallisuusneuvoston myöntämää voimankäyttövaltuutusta, jota pidetään 42 artiklan mukaisten toimien käyttöönottona, vaikka artiklaa ei nimenomaisesti mainittu.
VII luvun valtuuksien kehittyessä on syntynyt useita tulkinnallisia kiistakohtia. Yhden näistä mukaan myöhemmät tapahtumat voivat 'herättää henkiin' (Revived authorization) aiemman voimankäyttövaltuutuksen. Toinen kiistanalainen periaate on 'epäsuorasta tai hiljaisesta valtuudesta' (implied authorization), johon Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta vetoavat erityisesti vuoden 2003 Irakin intervention yhteydessä. Molemmat lähestymistavat ovat kuitenkin saaneet osakseen laajaa vastustusta.
YK:n peruskirja ei nimenomaisesti sisällä säännöksiä rauhanturvaamistoiminnasta. Rauhanturvaaminen kehittyi juuri siksi, että peruskirjan 43 artiklan mukaista pysyvää YK:n armeijaa ei koskaan perustettu. Suurin osa rauhanturvaoperaatioista on yleiskokouksen eikä turvallisuusneuvoston valtuuttamia.
Ensimmäinen rauhanturvaoperaatio, Yhdistyneiden kansakuntien hätäjoukko UNEF I (1956–1957), perustettiin yleiskokouksen päätöksellä, Egyptin isäntävaltion suostumuksella Suez-kanavan kansallistamisesta aiheutuneen kriisin rauhoittamiseksi.
Toinen rauhanturvaoperaation (ONUC), joka liittyi vastaitsenäistyneen Kongon sisällissotaan, valtuutettu turvallisuusneuvoston toimesta, vaikka päätöksessä ei viitattu mihinkään peruskirjan nimenomaiseen artiklaan.
Certain Expenses -neuvonantavassa lausunnossa ICJ katsoi, että vaikka turvallisuusneuvostolle on peruskirjassa annettu pääasiallinen vastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpidosta, tämä ei sulje pois yleiskokouksen roolia. Tuomioistuimen mukaan myös yleiskokous voi ryhtyä rauhanturvaamista tukeviin tai jatkaviin toimiin. Koska yleiskokous vastaa YK:n talousarviosta, se voi lisäksi edellyttää kaikkien jäsenvaltioiden osallistuvan rauhanturvaoperaatioiden rahoitukseen.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen YK:n rauhanturvaoperaatioille on yhä useammin annettu turvallisuusneuvoston nimenomainen valtuutus käyttää voimaa, esimerkiksi all necessary measures tai vastaavien ilmausten kautta.
YK:n peruskirjan VIII luku ennakoi mahdollisuuden, että alueelliset sopimukset tai toimielimet voivat toimia kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, kun tämä on tarkoituksenmukaista. Edellyttäen että niiden toiminta on YK:n tarkoitusten ja periaatteiden mukaista (52 artikla), että toimet ovat joko neuvoston auktorisoimia tai kohdevaltion hyväksymiä (53 artikla), sekä että toimet ilmoitetaan turvallisuusneuvostolle (54 artikla).
Alueelliset järjestöt voivat joissakin tilanteissa tarjota oikeudellisen perustan alueelliselle sotilaalliselle väliintulolle suoraan perustamissopimuksen perusteella, esimerkiksi vastavuoroisen puolustusvelvoitteen kautta. Tästä esimerkkinä ovat viimeaikaiset ehdotukset EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisestä yhteiseksi sotilaalliseksi joukoksi.